Madeiralla 6.-8.1. Kävellen 650 m korkeudessa, Levadat Moinho ja Nova, kohtaamisia ja Funchalissa
6.1. torstaina heräsimme taas yhdeksän aikaan. Tänään oli luvattu sadepäivää. Mitä, ?? Taivas oli auki ja aurinko paistoi - ei tietoakaan sateesta. Olimme suunnitelleet kotipäivää, koska sateessa kävely jyrkillä kävelyteillä oli vaarallista, liukasta. Annikan piti tehdä koulutehtäviä koko päivä ja minun kirjoitella tätä matkakertomusta tai muuten lepäillä.
Näin tehtiinkin, mutta puolen päivän aikaan halusin lähteä liikkeelle. Katsoin kartasta mistä pääsisin kävelytielle, mikä johtaisi yhä ylemmäs vuorille. Nopeasti löysinkin ohjeen.
Kävelytie oli suht samanlainen kuin tie alaspäin Ponta Do Solin keskustaan. Pian kuitenkin se muuttui yhä jyrkemmäksi ja kulkuni hidastui entisestään. Tien varrella oli kauniita piparkakkutaloja ihastuttavine kukkaistutuksineen ja puutarhoineen. Kukat tuprusivat tielle ja kuvasin niitä aina kun tapasin uuden kukkalajin. Tie oli niin jyrkkä, että minusta tuntui, jos pysähtyisin, alkaisin kaatua taaksepäin. Piti koko ajan vain nostaa jalkaa toisen eteen, vaikka pieninkin ja hitain askelin, mutta eteenpäin.
Vähitellen asumukset alkoivat harveta ja muuttua osin tummemmiksi, betonin värisiksi. Olin tullut Madeiran varsinaiselle maaseudulle. Kävellessä tervehdin ihmisiä pihoiltaan ’Bom Dia’ (hyvää päivää), kunnes törmäsin kahteen puheliaaseen ranskalais rouvaan. Minä en osannut ranskaa eikä he englantia. Kuitenkin moni asia taas selvisi. Toinen rouvista heti halusi näyttää minulle ympäristöä, otti minua hihasta kiinni ja vei tien vieressä alkavat kapeat portaat ylös ruohoiselle tasanteelle. Kovasti hän selvitti, mutta sanaakaan ymmärtänyt. Kunnes hän katsoi vasenta kättäni ja ymmärsin, että hän yritti kysyä olenko yksin matkassa, että missä mies vai olenko naimaton. Tietysti hän huomasi, että minulla ei ollut sormusta. Sanoin, että yksin (englanniksi) ja yksinkertaistin: no man. Naisen kasvot taipuivat vähän otsalta ryppyyn ja madaltunut ääni antoi minun ymmärtää, että se ei nyt ollut hyvä asia. Rouva viittoi ylös tien suuntaan ja sanoi siellä olevan kylän nimen ja varoitti minua, että sinne ’No single’ . Ymmärsin, että naimattoman yksinäisen naisen ei sovi mennä kylään mikä sijaitsee ylhäällä rinteillä.
Näytin naiselle puhelimessani olevaa karttaa ja reittiä mihin olin aikonut mennä. Osoitin tiellä tovin päästä tulevaa pikkukauppaa ja kysyin ´OK’ ? Nainen katsoi karttaa ja nyökkäsi , Ok. Sitten osoitin paikkaa edempänä, mihin olin tavoitellut päästä. Nainen nyökkäsi ok, mutta sitten rypisti otsaansa ja sanoi jotakin. Ymmärsin, että ei pidemmälle.
Ranskalaisrouvat pyysivät minut vielä sisälle asuntoonsa. Rouvat olivat ostaneet ison autotallin, johon olivat remontoineet itselleen kaksi huonetta, ison oleskelutilan, jossa vasemmalla seinällä oli keittiö. Isojen autotallin ovien oikealta puolelta lähti kapeat portaat ylös tallin katolle, missä avautui mieletön näköala taas yli kanjonin vuorten seinämien ja näkymä kauas Atlantin valtamerelle. Vielä hyvän matkan toivotukset ja pääsin jatkamaan matkaa.
Pienen kaupan kohdalla oli mukavasti kaksi pitkää penkkiä ja istahdin lepäämään ja lepuuttamaan silmiäni vuoren rinteiden kaukaiseen maisemaan. Jatkoin vielä n puoli km ylöspäin. Epäröin vähän ranskalisrouvan varoitustekstien perusteella ja piilotin vasemman käteni sormet kasvosuojani alle. Kävelin, kun näin kauempaa vastaani tulevan vanhan hoikan miehen. Hänellä oli kädessään sirppi ja hän vaihtoi askeleensa samalle puolelle tietä kuin minä tulin vastaan. Pelästyin, mies oli totinen, eikä osoittanut yhtään ystävällisyyttä eleillään. Katsoin terävää sirppiä miehen kädessä ja taisin äännähtää ´Hui’ kun hän ohitti minut. Katsoin taakseni, hän otti tien sivussa muurilla olevan rehusäkin ja jatkoi matkaansa alaspäin. Hän olikin ollut taittamassa tuoretta heinää varmaankin lehmälleen. Siitä kädessä oleva sirppi.
Tiellä kauempana lojui koira. Täällä ylempänä maaseudulla näytti, että koirat ovat auki talojensa läheisyydessä. Taas vähän arvelutti. Koira oli saksanpaimenkoiran näköinen ja aika totinen sekin. Kävelin kuitenkin päättäväisesti ja koira pysyi makuuasennossaan talonsa vieressä, kun ohitin sen sanomatta sanaakaan.
Korkeudesta 600 m palasin takaisin pikkasen toista tietä, ihan järkky jyrkkää kävelytietä alas. Tätäkin jyrkistä jyrkempää tietä välillä tuli auto alas- tai ylöspäin. Siirryin niin syrjään, usein levadan päälle, sivuun kuin mahdollista, jotta auto mahtui ohitseni. Puolivälissä alaspäin minusta alkoi tuntua, että lihakset ovat ihan makaroonia. Jaksanko jännittää jalkojani loppuun saakka kaatumatta. Kaatuminen sillä tiellä olisi tiennyt varmaan kuolemaa. Mikään ei pysäyttäisi liikettä alaspäin, vain talon seinä tai vastaava ja äkkipysähdys murskaisi kehoni. Tiellä ylös tai alas ei tullut yhtään kävelijää vastaani.
Pääsin asunnolle. Ihanaa. Annikakin halusi pitää tauon koulutehtävissään ja ohjasi meille puolen tunnin venyttelyn altaan oleskelualueella. Tunsinpa itseni rautakangeksi, jäykäksi möhkäleeksi siinä patiolla. Kuin olisi rautakankea yrittänyt kuumentaa, niin se tuntui ja poltti pitkässä jalkalihaksessa, kun yritin taivuttaa itseäni sen päälle. Äh ja Puh.
Menin suihkuun ja uimaan ja puin lämpimät puhtaat vaatteet ylleni. Olin ollut matkalla n 2,5 h. Nyt tuntui mukavalta levätä. Viiden aikaan aloimme valmistella päivällistä. Tänään oli tonnikalaa avokadossa, riisiä ja runsaasti valkosipulilla maustettua salaattia. Kyytipoikana valkoviiniä ja TV kanavana ihastuttava persikan ja punaisensävyinen auringonlasku taivaanrannassa. Pimeän tultua kirjoitin matkakertomusta ja ihmettelimme yhdessä kuinka meillä voikaan olla taivaamme alla näin suotuisa, lämmin ja leppeä paikka.
7.1. perjantaina nukuimme pitkään. Annikalla oli työjuttu klo 11 -12. Minä loikoilin altaan vieressä patiolla ja lepäilin, soitin kotiin lapsille ja Jarmolle. Soitttaminen oli samanhintaista koko EU alueella niin Elisan kuin Telian verkossa. Datamäärä oli rajoitettu 10 GB tai 13 GB. Puolen päivän jälkeen söimme eiliset salaatit ja laitoimme avokadon sisään tonnikalapurkista tonnikalaa. Yllättävän maukas kevyt lounas. Reppuun laitoimme banaania ja omenat ja päätimme lähteä levadalle: Moinho.
Kartasta tutkittuamme ymmärsimme, että kävelypolku lähtisi läheisen kirkon kulmilta. Muutaman kerran ohi ja takaisin ja ohi ja taksin, niin löytyihän ne pienet portaat Moinho levadalle. Kaksi askelmaa portaiden jälkeen olimme levadalle. Silmiemme eteen avautui valtava näköala vuorten väliin jäävään rotkoon ja rotkon päässä avautuvaan mereen. Yhtä äkkiä, kaksi askelta ja olimme toisessa maailmassa (kuva yllä). Kuin Liisat ihmemaassa. Lähdimme kävelemään maisemaa eteenpäin, kohti sisämaasta. Levada on horisontaalisesti suht tasainen, mutta luonnollisesti vähän laskee merelle päin, jotta vesi saadaan virtaamaan alas kyliin viljelmille. Polku oli helppokulkuista, maisemat mahtavat ja matka taittui mukavasti. Toisinaan vuoren seinämät luhistuvat ja kivenlohkareita tippuu polullekin. Ylitimme yhden paikan, missä suuria lohkareita kiviä oli irronnut rinteestä polulle. Pääsimme sen yli varovasti jalkoja nostellen vuorotellen yli lohkareiden. Toisinaan Levada oli viistetty lähes pystysuoraan kallioon ja pudotus vasemmalle oli satametriä pystysuoraan alaspäin. Vieressä, oikealla puolella vastaavasti pään päälle kaartuva rinne 100 m pystysuoraan ylöspäin. Vesikourun eli itse levadan alarinteen puolelle oli valettu betoninen taso, n 40 cm leveä. Siinä kulki siis väylä mitä pitkin tuli kävellä.
Kasvillisuus oli rehevää: Pihta puita, pusikoita, välillä pieniä viljelmiä perunaa tai vihanneksia, kalloja, ruohikkoa, kukkasia, puroja, tippuvaa vettä ylhäältä rinteiltä, puroja, levähdyspaikka lampineen kivenlohkareiden välissä ja muuta trooppiseen ilmanalaan kuuluvaa runsasta kasvillisuutta. Perunasta kuulemma täällä saa neljä satoa vuodessa.
Saavuimme Moinho levadan päähän ja pienen harhailun päätteeksi löysimme taas portaat ylös , josta pääsisimme takaisinpäin samaan suuntaan mistä tulimme, mutta levada kulkisi noin 30-50 m korkeammalla. Olimme kävelleet n kaksi tuntia.
Heti alusta Levada alkoi vaikuttaa haastavammalta. Betonista rakennettu kulkuväylä oli kapea ja väylän rinteen puoleisella sivulla ei enää juurikaan ollut maata, vaan vain pystysuora pudotus 100 m alaspäin. Paluumatka vaikuttikin haastavalta. Juttelimme, että jos se tunnettu vaikea Levada nimeltään Nova oli vielä tätä vaikeampi, emme varmasti menisi sille enää. Vastaantulijoita ei enää ollut niin montaa kuin tulomatkalla ja haasteet vain lisääntyivät. Lopulta tulimme korkealle vesiputoukselle, jonka alitse levada kulkisi. Hieno kokemus, mutta vesiputous sijaitsi todella jylhässä maastossa valtavien kivenlohkareiden keskellä, joiden korkeus hipoi alhaalta pohjalta sataa - kahta sataa metriä. Näkymä oli tumman pelottava.
Kävelimme putouksen alta ja heti sen jälkeen vastassa oli pillkkopimeä 134 m pitkä tunneli läpi vuoren. Levada oli johdettu läpi vuoren veden jakamiseksi isommalle alueelle. Avasimme puhelimistamme taskulamput, jotta näimme edes jotakin mihin astua. Jännittävä tunneli oli helpohko kuluinen ja lävistimme sen nopeasti.
Tie muuttui edelleen kauheammaksi. En pystynyt enää hallitsemaan pientä korkean paikan kammoa , kun katselin edessä näkymää, missä enää vain kapea kulkuväylä erotti levadan ja pystysuoran pudotuksen alaspäin. En pystynyt siitä enää etenemään.
Otin kengät ja sukat pois jaloistani ja upotin jalkani lavean jääkylmään veteen ja lähdin kävelemään vesikourun pohjaa. Näin sain tukea käsille molemmilta puolilta koulun reunoja ja pystyin ylittämään pahimman kohdan. Kävelykaistaleen jyrkänteen pystysuoraan alaspäin olevalla reunalla ei ollut mitään kaidetta. Kahlasin, kunnes kävelykaistasta alkoi osuus kaiteella. Selvisin. Kaidetta tosiaan useammin ei ollut kuin, että se oli. Kaide oli paikoin luhistunut , eikä siitä saanut pienintäkään tukea tai turvallisuuden tunnetta. Levada oli kauhistuttavan vaikea ja uskomattoman haastava minulle. Sanoin, että tänne en enää tule uudestaan. Kävely hyytävissä levadan vuorivedessä kuitenkin helpotti ja sain tunteen turvallisuudesta: voisin aina astua veteen, jos alkaisin horjahtaa tai panikoitua.
Pääsimme perille tukevalle maantielle. Kyltissä luki ’Levada Nova’ ja se osoitti suuntaan mistä olimme tulleet…. Mitä …. …. Nova.
Ymmärsimme, että paluumatka olikin ollut sitä meille varoiteltua Nova levadaa, jolle juuri tunti sitten olimme mananneet, että emme ainakaan jalallamme astu.
Asunnolle päästyämme olimme arvatenkin aika huojentuneita. Takana 11 km Levada kävelyä ja lonkkanivelet hakivat toinen toisiaan. Vaihdoimme vähän vaatetta ja googlasimme, että lähistöllä olisi ravintola. Mennään syömään sinne, nyt ei jaksa alkaa tekeen itse päivällistä. Olikin jo ilta ja pimeä, aurinko laski 18:15 ja näin ulos lähtiessä 18:30 olikin jo pimeä. Naapurissa välkkyivät vihreät jouluvalot koko talon ympäri, kuten muuallakin vuorenrinteiden taloissa, vielä juhlittiin joulua, jeesuslapsen syntymää ja uutta vuotta 2022.
Ravintola osoittautuikin baariksi, mistä ruokaa ei voisikaan tilata. Siinä baarin edustalla seisoskella ja ihmetellessä huomasin, että ovensuussa norkoilikin tuttuja: kaksi ranskalaisrouvaa. Varovasti tervehdin ja otin maskin kasvoilta, jos he tunnistaisivat. Rouvat olivatkin kovin iloisia minut tunnistaessaan, tosiaan se yksinäinen kiipeilijä eilen, ohi heidän asumuksensa. Osoitin nopeasti Annikkaa, joka puhui ranskaa ja siitä alkoikin sitten päivän toinen seikkailu.
Juttelimme, että olimme tulleet syömään, mutta täältä sitä ei löytynytkään. No, rouva ehdotti meille nopeasti, että kysynkin mieheltäni, joka istuu baarissa, josko hän heittäisi teidät Ponta do Solin kylään alas ravintolaan. Mies istui baarissa ja heitteli jotakin ruokapaloja koirille, jotka olivatkin emäntämme Judithin - Max ja Ben. Maxilla ja Benillä näytti olevan tapana käydä baarissa kerjäämässä suupaloja ja se strategia näyttikin toimivan.
Rouvan mies olikin halukas lähtemään ja pian olimmekin viisi henkeä vanhassa rellussa, joka juuri ja juuri lähti käyntiin. Ajoimme pari km , kun toinen rouvista sanoi, että hän tuossa piipahtaa äkkiä matkavarrella seuraavassa baarissa tervehtimään serkkuaan. Ok, ja hetken päästä istuimme kaikki baarissa, kun baarin pitäjä , vanha Madeiralainen ukko, tarjoili meille paikallista Punch ia 1 dl: Madeiran rommia, 2 sitruunan mehu, sitruunan kuorta ja makeutusaineena ruokosokeri tai/ja hunaja. Annikalle juoma meni heti poskiin ja punainen kuumotus näkyi päällepäin. Juomat juotumanne, serkku miehineen astui joukkoon ja pian kaikki olimme alhaalla Ponta Do Solin ravintolassa.
Ravintolassa kävi aika kuhina ja tarjoilija oli reipas nuori mies. Hän ojensi meitä heti, että naiset sanovat Obrikaada ja miehet sanovat Obrikaado: kiitos, kun tavasimme tuota ensimmäistä Portugaliksi oppilaamme sanaa. Ruoka oli kovin paneroitua, mutta erittäin halpaa: noin kolme kertaa Suomen ravintoloiden hintaa alhaisemmat. Ruokaa oli paljona, mutta tosiaan sen terveellisyys ei ollut ihan sitä mitä olimme Madeiralta tulleet hakemaan. Leipä , jota meille tarjoiltiin alkupaloina taas oli herkullista ihanan mausteisen öljymarinadin kanssa. Alkupaloina oli myös oliiveja ja yllätys yllätys merivedessä liotettuja lupiinin siemeniä: mielenkiintoista.
Leivän ja lupiininsiemenien jälkeen en enää jaksanut syödä runsasta yliympäri paneroitua espada kalaa ja polentan kuutioita. Annikalla oli espadaa ranskalaisilla perunoilla. Ranskattaretkin
näyttivät syövän häränpaloja ranskanperunoilla. Juomana laski kaksi isoa Coral olutta. Coral on paikallinen hyvä olut.
Vatsat täynnä serkku miehineen palasi takaisin kotiin, mutta Gertrud ja Dorothea halusivat, että teemme autolla kierroksen Ponta Do Solin keskustassa. Jouluvalot olivat vielä täysillä päällä. Keskusta olikin upea valaistuksineen. Aivan keskustan keskelle oli rakennettu iso kuvaelma Jeesus lapsen seimestä, kolmesta itämaan tietäjästä ja paljon muusta jouluun liittyvästä rekvisiitasta. Rouvat kävelytietä meidät läpi kylän kävelykadun ja esittelivät rakennukset ja kaiken minkä tienoosta tiesivät.
Antonio ajeli autolla sopivaan paikkaan, odotti meitä ja osallistui ihasteluihin sen kun kerkesi. Hänkin näytti nauttivan täysin siemauksin kierroksista. Ponta Do Solin jälkeen matka suunnattiin lähikylään Ribeiro Bravaan. Taas käveltiin keskustan kävelykadut ja kuunneltiin meren pauhua rantakadulla. Juuri mitään merelle ei nähty, koska oli pilkkopimeä. Kadut, katujen päälliset, puut, lyhtypylväät, portaiden kaiteet, pienet aukiot, kaikki oli koristeltu valoin ja jouluaiheisin kuvaelmin. Ribeiro on joki. Joen yläpuolelle oli viritetty valojohtoja edestakaisin koko keskustan matkalta. Olihan valoshow
Antonio, kuljettajamme, useamman oluen ja punchin voimalla suoriutui kympillä liikenteestä ja n klo 12:30 olimme takaisin Casa Carreirassa asuntomme portilla. Kiittelimme ranskattaria loputtomiin, toivotimme tervetulleeksi Suomeen ihan milloin vaan ja minäkin punch päissäni lupasin opetella ranskaa.
Uni ei meinannut tulla, kun ihmettelimme mitä kaikkea tänään oli tapahtunut ja mitä kaikkea olimme nähneet ja kokeneet ja kuinka ihania ihmisiä olimme tänään saaneet tavata.
8.1. lauantaina nukuimme pitkään, taas. Päätimme kuitenkin lähteä käymään Funchalissa, olihan lauantai ja virtaa vaikutti molemmilla olevan. Puolen päivän aikaan lähdimme kävellen ns. isommalle tielle, josta kuulemma lähtisi busseja useammin Funchaliin kuin bussipysäkiltä, joka sijaitsi ihan asuntomme vieressä. Aurinko paistoi ja oli n 18 astetta lämmintä. Kävelimme alas, vähän eri suuntaan kuin aiemmin Ponta Do Solin keskustaan mennessä. Päädyimmekin pian isomman tien varteen ja tapasimme pian bussipysäkin. Hienoa , siitä pääsisimme bussiin.
….. ei kuulunut bussia …. Googlasin aikatauluja saamatta niistä mitään selkoa…. ei kuulunut bussia…. piti lähteä kävelemään alaspäin Ponta Do Soliin. Sieltä lähti busseja tai taxi Funchaliin. Kolme km kävely
ja olisimme Ponta Do SOL ssa. Bussipysäkillä istuskellessa Annikka oli huomannut pienen maasturiauto ajavan ohitsemme ja oli töötännyt kohdallamme. Kävellessämme sama maasturi tuli toiseen suuntaan , siis samaan suuntaan mihin olimme kävelemässä. Auton jo ajettua ohi, Annikka nosti varovasti peukalonsa ja auto pysähtyi … hei, saammeko kyydin…. kysyimme josko pääsisimme Ponta Do Soliin ja sehän nuorelle kuljettajapojalle kävi. Hän oli tullut kaverinsa luo, mutta kaveri ei ollutkaan kotona ja oli päättänyt lähteä pienelle kävelylle kylälle: samalle kylälle minne mekon olimme menossa. Upeaa, mahtavaa, pääsimme kyydissä. Auringon paahteessa meiltä olisi mennyt kaksi tuntia kierrellessä autotietä ristiin rastiin rinnettä alas, nyt siihen meni 10 min. Olimme taxi asemalla.
Laadimme tien vierellä strategian miten taximatka saataisiin mahdollisimman halvalla. Tarjoisimme kuljettajalle 20€ matkasta Funchaliin. Kuljettaja oli kuitenkin fiksu ja rauhallisesti totesi, että siihen hintaan hän ei meitä vie. No, ei jäänyt muuta vaihto ehtoa kuin tankata se mitä pystyttiin ja lopulta sovittiin 35 € Funchaliin.
Madeiralaiseen hauskuuttamisen tapaan kuljettaja kertoi, että oli juuri päässyt vankilasta, kun oli tappanut pari naista sanoin, että ei pelota, meitä on kaksi vastaan yksi: hänen tulisi pelätä.
Jo kaukaa kävi selväksi, kuinka isoksi kaupungiksi Funchal oli kehittynyt ja taloja, teitä, laitoksia, ihmisvilinää vaikutti olevan kaikkialla. Ei meidän juttu, mutta pitihän tämä nähdä. Kuljettaja ajoi kondolihissin ala-asemalle. Siitä pääsisimme suoraan hissillä 4 km ylöspäin 650 m korkeuteen näkemään huimat näköalat. Näköalat olivatkin huimat, mutta pidin enemmän asuntomme terassilta aukeavasta vehreästä näkymästä kuin tästä taloja, taloja, teitä ja urbaania asutusta vilisevästä näkymästä. Ylhäällä Monten kylässä kävelimme tovin, kävimme kauniissa kirkossa sisällä ja ihmettelimme kuka uskalsi istua puiseen rekeen, jota kokeneet Madeiralaiset nuoret miehet ohjasivat alas jyrkkää vuoren rinnettä. Vanha paikallinen tapa päästä alas jyrkkiä rinteitä.
Takaisin rantakadulla tovin käveltyämme päätimme ottaa taxin takaisin asunnolle päin , koska busseja siihen suuntaan ei enää kulkenut. Taxi jonon kohdalla sattuikin mukavasti supermarket, mistä ostimme ruokaa, kalaa ja muita tarvikkeita huomiseksi. Taxilla taas tinkasimme, mutta tämä ei huolinut kuin 40€ lla viedä meidät takaisin Casa Carreiraan, asunnollemme.